Monipuoliset ja pelattavuuteen vaikuttavat säätömahdollisuudet sekä kuvankaunis graafinen anti ovat pelin isoimmat plussat, mutta tönköt kontrollit ja pliisuksi jäävä pelimuototarjonta yhdistettynä yli kahdenkympin hintalappuun laskevat hieman arvosanaa.
Lähinnä pomotaistoissa näkyvä epäreilu vaikeustaso kampittaa muuten soljuvaa nujakointia jättäen kokonaisuudesta verenmaun suuhun saaden vielä kyseenalaistamaan omat pelilliset kyvyt.
Ehkä pelin tasapainoituksessa ollaan epäonnistuttu.
Päänsisäiset maailmat ovat täynnä luovuutta, eikä ainutkaan kenttä tunnu toisen kaltaiselta.
Äärimmäisen brutaaleiden verikekkereiden tunnelmaa kevennetään hahmojen hölmöillä lausahduksilla sekä pölhöillä taisteluhuudoilla, joita on vaikea ottaa tosissaan.
Mikäli ajatus kaoottisesta ensimmäisen persoonan läiskeestä ei houkuta, ei tätä kannata edes kokeilla.
Harrastelijapelaajan näkökulmasta Chivalry 2:n suurin ongelma on se, että se ei tarjoa hirveästi syitä palata taistelukentille.
the World: The Game Complete Edition rullaa luontevasti sivulle ja eteenpäin, vaikka kokonaisuus voikin tuntua monen nykypelaajan makuun turhan yksiniitiseltä yksinpelinä.
Scott Pilgrimin maailma on sopiva sisäänheittopeli genreen.
Scott Pilgrimin maailma on sopiva sisäänheittopeli genreen.
Se on säilytetty kaikin puolin entisellään, joten fanit ovat pelin parissa välittömästi kuin kotonaan.
Scott Pilgrim rypee häpeilemättä nostalgiassa ja tarjoilee rempseän ja sujuvan retromätkintäkokemuksen.
Scott Pilgrim vs.
The World: The Game oli silti hauska kokea vuosien jälkeen.
Travis Touchdownin lievä mahalasku Switchille.
Lyhyissä pelisessioissa parhaiten toimiva {No More Heroes 3} tarjoilee persoonallisen toimintaelämyksen, jonka itsetietoinen tekninen jälkijättöisyys kärsii ainakin vielä ennen julkaisua sen kuuluisan loppusilauksen puutteesta.
Nyt kun Suda on julkisesti kertonut kolmannen osan jäävän sarjan joutsenlauluksi, olisi ollut mukava nähdä vähän rohkeampaa ja uudistavampaa otetta viimeisen valssin kunniaksi.
No More Heroes hurmasi minut täysillä tyylillään ja asenteellaan, mutta miltei pudotti minut kärryiltä hyvin epätasaisella pelattavuudellaan.
Ja kun Sudasta on kyse, ehkäpä tämä kaikki on tarkoituksellista.
Koko komeuden kruunaa vielä erittäin komea graafinen tyyli, sekä tieto siitä että tämän kaiken sai tosiaan aikaan vain yksi henkilö.
Taisteluita ja taustatarinaa.
esiosa Breath of the Wildille, vaikka kyseessä onkin täysin eri genre.
Age of Calamity tuo hyvällä laadulla pientä helpotusta pahimpaan Zelda-pelien nälkään, vaikka onkin pelillisesti kaukana oikeasta pääsarjan pelistä.
Vaikka tarina Calamity Ganonin ylösnoususta ei olekaan lopulta kovin ihmeellinen, onnistuu Age of Calamity silti erottumaan ensimmäisestä Hyrule Warriorsista ja viihdyttämään erityisesti Breath of the Wildin faneja.
Hyrule Warriors: Age of Calamity on lopulta tuttua ja turvallista Warriors-toimintaa.
”Loistava The Legend of Zelda: Tears of the Kingdom on viiden tähden seikkailu, joka antaa pelaajalle vapauden valita oman pelityylinsä.
Laaja ja kiehtova seikkailu, jonka käytettävyys tökkii välillä vastaan.
Tällaista tutkimisen ja vapauden iloa on ollut ikävä, ja onkin lohduttavaa tietää, että tämä matka tulee mitä ilmeisimmin kestämään vielä pitkään.
Koska en itse kääntänyt Breath of the Wildissa jokaista kiveä ja kantoa ympäri, en kokenut itse samaan maailmaan palaamista toistamiseen lainkaan huonona asiana.
